Fitnesshelvetti

Olen tässä jo jonkin aikaa miettinyt asiaa, mutta ajattelin tehdä postauksen aiheesta. Nykyään fitnesslajit on suosiossa. Mediassa on paljon näkyvyyttä ja itsekin vielä joku aika sitten olin tosissaan menossa kisaamaan joku päivä body fitnesiin. Itse aloitin aikoinaan saliharjoittelun siksi, että saisin vähennettyä rasvaa ja timmimmän vatsan ja kauniit kädet, joissa lihakset sopivasti piirtyy. Myöhemmin löysin tieni foorumille, joka käsitteli keholajeja ja sitä myöten kisaavien ihmisten blogeihin ja kuviin. Ihailin heitä ja mietin "tuolta mä haluan näyttää joku päivä ja menen kisalavalle". Harjoittelulla oli yhtäkkiä joku merkitys ja se antoi voimaa jatkaa huonostakin päivästä huolimatta. Halusin kasvattaa itselleni periksiantamattoman kilpaurheilijan asenteen. Halusin myös näyttää muille, että vielä joku päivä olen niin kovassa kunnossa, että yksikään ihminen maailmassa ei voi sanoa minulle "läski". Ajattelin, että ne ihmiset jotka ovat lavalla tietävät saliharjoittelusta, liikunnasta, terveellisestä ruoasta ja elämäntavoista kaiken. He ovat supervahvoja ja superterveitä.

Olen vasta viimeisen vuoden aikana tajunnut että eihän tämä nyt niin mene. Mitä oikein itsekään ajattelin, kun haaveilin fitnessiin menemisestä vuonna 2013. Olisin revitellyt sairasta kehoa, joka ei ollut koskaan aiemmin liikuttanut persettään mihinkään pianon penkiltä. Olin monesti epätoivoinen kun  painoni ei tippunut dieettiyrityksistä huolimatta. Ajattelin, että olen heikko ja minun olisi tehtävä enemmän aamuaerobista, mutta kun en vain jaksa. 

Tuntuukin, että nykyään ihmiset oikeasti jostain perus sohvamammasta työnnetään muutamassa vuodessa seisomaan sinne lavalle vaikka väkisin. Mennään "pienessä kuumeessa" treenailemaan vaikka särkylääkkeen voimalla ja punnitaan joka ikinen suupala mikä menee lautaselle. Paljonko tässä on kaloreita? Treenaan niin kovaa että oksennan! Työkaverit ihastelee huimaa itsekuria tai kauhistelee rumia lihaksia. Diettaaminen on ihanaa ja oikein odotan milloin saan kärvistellä nälässä, herätä viideltä aamulla aamulenkille. Kaiken tämän jälkeen seisotaan muutama tunti lavalla, tullaan viimeiseksi ja kisan jälkeen lihotaan se 25kg muutamaan kuukauteen "kun ollaan massakaudella" tai "totutetaan kroppaa hiilareihin" samalla itsetunto vajoaa jonnekin pohjalukemiin kun ajatellaan, että "olen heikko, kun en voinut pitää painoani kurissa". Oikeastaan kyse ei ole itsekurista, vaan tässä vaiheessa ollaan jo sairaita. Kroppa on sekaisin kuin seinäkello. Missä vaiheessa fitnessistä oli tullut terveyden perikuva? Ihmisten pitäisi kuitenkin muistaa, että kilpaurheilu ei ole koskaan tervettä. Olen tämän joskus ennenkin sanonut, mutta minua oikeasti inhottaa kun jopa täysin terveet ihmiset pistävät kroppansa tuollaisella pelleilyllä niin sekaisin, että sitten tullaan sairaiksi. Kilpirauhasen vajaatoiminta on yleistä fitnesspiireissä. Itse voisin antaa lähes mitä vain, että saisin takaisin terveyteni. Toiset näköjään antavat kaikkensa, että menettäisivät sen terveyden mitä on vielä jäljellä. On eri asia jos ikänsä urheillut ihminen menee fitnesskisoihin. Hänen kroppa on usein jo tottunut kovaan kyytiin. Toisin on jos taustalla on munkin syöntiä.

Se mikä ihmisiltä jatkuvasti tuntuu unohtuvan on, että heidän pitäisi AINA parantaa terveyttä, kehonkoostumusta ja suorituskykyä YHTÄAIKAA. Ihmisen ulkonäöllä ei ole lopulta mitään tekemistä terveyden kanssa tai jollain tapaa ehkä on. Jos näytät hyvältä, et välttämättä ole terve, mutta jos olet terve niin näytät varmasti hyvältä. Näyttäisitpä kuinka hyvältä tahansa, niin sillä EI OLE MITÄÄN MERKITYSTÄ jos olet masentunut, neuroottinen tai muuten sairas. Siinä vaiheessa kun keho on tasapainossa ja harjoittelua on takana lähes kymmenen vuotta alkaa kroppa olla muovautunut jo itsestään siihen tilaan, että ei sinne lavalle tarvitse vetää 6kk dieettiä vaan muutama hassu viikko riittää. Lavalle mennessä pitäisi aina pyrkiä minimoimaan terveydelliset haitat mitä urheilu aiheuttaa. Kilpailemisen tulisi olla palkinto hyvin tehdystä työstä eikä itsetarkoitus.

En ole koskaan ollut mitenkään syömishäiriöinen tms. mutta lopulta itse koen, että olisi ollut 100 x helpompaa noudattaa valmentajan antamaa lappua 24/7, jossa olisi ollut lueteltu ruoka-aineet grammamäärineen ja kellontarkat ruokailuajat. Ei siinä olisi ollut mitään haastetta ja olisin voinut tehdä sen koska vaan. Siinä oli haastetta, että muutan elämäntapani ja pääsen fitness ajatuksesta eroon. Pystyn nauttimaan ruoasta hyvällä omalla tunnolla menettämättä itsehillintää. Voin ottaa ruokaa lautaselle silmämääräisesti sopivan määrän ja voin valita terveellisen vaihtoehdon missä vain. Voin syödä lounaspöydässä, ravintolassa, hotelliaamiaisella, mummolassa ja vanhempien luona. Kun haluan, voin syödä vaikka pussillisen karkkia ja silti pääsen heti seuraavalla aterialla takaisin omaan ruokavalioon. Osaan kuunnella milloin olen nälkäinen ja milloin kylläinen. Pysyn hyvässä kunnossa, energisenä ja iloisena sairaudestani huolimatta ja voin auttaa muita. 

Minä haluan, että omat valmennettavani pystyvät samalla tavalla sisäistämään opettamani asiat elämäntapoina eikä lyhyenä dieettinä. Haluan, että he voivat toteuttaa niitä joka päivä ja edistää yhtäaikaa kehonkoostumusta, terveyttä ja suorituskykyä. Haluan, että kun näen valmennettavani vuoden tai viiden vuoden päästä, niin hän on yhtä hyvässä tai paremmassa kunnossa kuin valmennuksesta lähtiessään. En halua, että valmennettavani tulevat vuosi vuoden jälkeen valmennukseen uudestaan koska "oon taas lihonut kymmenen kiloa ja ne pitäisi taas saada pois". Jojoilua fitnessurheilukin näyttää valitettavan monelle olevan.

Jos halutaan olla hyvässä kunnossa ympäri vuoden, niin ei se todellakaan vaadi lappujen tuijottamista. Jos vaatii, niin sitten on jotain pielessä... Ihmisen pitää opetella kontrolli ja itsensä kuuntelu. Riittää, että tehdään asiat pääasiassa oikein ja loput sitten jotain muuta, vaikka sitten sitä munkkia ;)

Saakohan tästä ajatusvirrasta kukaan mitään kiinni. Itse löysin tieni tähän pisteeseen fitnessurheilun kautta, mutta olen kuitenkin tyytyväinen, että en ehtinyt viedä hommaa sinne äärilaitaan. Tämä sen takia, että minulla oli maailman mahtavin valmentaja kaisa, joka pakotti minut todella käyttämään omia aivojani.