Poistuisitko mukavuusalueelta?

Sunnuntai-iltana mulla on aikaa katsoa televisiosta jotain hömppää. Ennen kuin Olipa kerran -alkoi, tuli teeveestä joku laihdutusohjelma. Siinä oli yksi 180kg mies ja sitä treenautti PT vuoden ajan. Tavoitteena oli päästä 90 kiloon ennen kuin ukko täyttää 50v. Kyseessä oli reality sarja ja sitähän nyt ei tiedä kuinka hyvin se on näytelty, mutta joka tapauksessa kerron tämän silti. Tällä lihavalla miehellä oli naisystävä, joka oli myös huomattavan ylipainoinen. Naisystävä oli nimenomaan pyytänyt miestä laihduttamaan, koska pelkäsi hänen terveytensä pettävän lopullisesti. Projektin edetessä nainen alkoi kuitenkin syyttää miestä siitä, että hän on niin täysillä mukana projektissa, liikkuu liian paljon eikä halua syödä perheen kanssa yhteisiä aterioita. Tämä sai minut mietteliääksi siitä, että kuinka tärkeää myös tosielämässä perheen ja läheisten tuki projektille on.

Ensinnäkin haluan sanoa, että vaikka olisi mukana millaisessa tahansa laihdutusprojektissa, niin ei se ole koko elämä. Muutakin pitää ympäriltä löytyä ja hommata balanssi treenien, työn, unen ja vapaa-ajan välille. Joka tapauksessa, vaikka kuinka yrität luovia tässä kaiken keskellä, niin yleensä joukossa on niitä jotka ovat kateellisia, haluavat lytätä projektia tms. Suomalaisessa kulttuurissa näkyy usein se, että jos joku toinen saavuttaa jotain hienoa, niin sen jälkeen kyräillään ja mietitään keinoja "miksi tuo ei oikeastaan ole minkään arvoista".

Sanon aina asiakkailleni, että heidän täytyy ensimmäisenä askeleena puhua tavoitteistaan ja unelmistaan niin monelle ihmiselle kuin mahdollista, ja kertoa siitä miehelle, serkulle, äidille, isälle, työkavereille jne. Samalla voi myös vinkata, että kaikki tuki on tarpeellista. Yleensä aina jos keksit jonkun loistavan idean, niin silloin ensimmäisenä saat kuulla niitä "ei" vastauksia vähintään kymmenen kappaletta, ennen kuin joku sanoo että "toihan on helkkarin siistiä!". Olen kuullut asiakkaiden kavereiden sanovan, että "et tule onnistumaan" ja "tuo on taas vain tuommoinen kuuriluontoinen kausi menossa" ja "mistä kohti sinun muka pitää laihduttaa" ja "hyi, lihakset on ihan kauheen näköisiä, haluatko näyttää miehelle?!" jne. Melkoista ryöpytystä sitä saa joskus ihminen kestää. 

Kun itse aloitin saliharrastuksen, niin ensin kaverit sanoi mielenkiinnolla että "sinun pitää repiä minutkin joskus mukaan salille!" ja sitten kun yritin tosiaan repiä, niin kiinnostus loppui siihen. Sen jälkeen sainkin kuulla, että olen liian fanaattinen ja en enää ryyppää tarpeeksi paljon jne. Toisaalta oli sitten paljon myös niitä jotka kannustivat jatkamaan ja ovat vierelläni vielä tänäkin päivänä.

Tuossa teevee sarjassa, mistä alussa jo puhuin, kävi loppujen lopuksi niin, että pari erosi siksi kun mies oli alkanut huolehtia vihdoin itsestään, mutta naisystävälle se oli liikaa. Joskus ihmiset alkavatkin pelätä kaveriaan joka on muuttunut sekä henkisesti, että fyysisesti vahvemmaksi ja uskoo itseensä, mihin tahansa hän ryhtyykin. Nämä tyypit jotka pelkäävät, ovat usein katkeria niille henkilöille, koska eivät ole itse halunneet/uskaltaneet/kyenneet aloittamaan unelmiensa tavoittelua ja toteuttamista. He eivät ole ehkä tyytyväisiä omaan elämäänsä ja siitä syystä eivät halua tyytyväisyyttä myöskään muiden elämään. Minusta olisi kivempi jos ihmiset päinvastoin inspiroituisivat toisten tekemistä muutoksista. On helpompi vedota siihen, että "olen/olet itserakas jos edes yritän/yrität" tai "en/et onnistu kuitenkaan", kuin poistua mukavuusalueelta. Mukavuusalueelta poistumistahan muutos on.