Sunnuntai-iltana mulla on aikaa katsoa
televisiosta jotain hömppää. Ennen kuin Olipa kerran -alkoi, tuli
teeveestä joku laihdutusohjelma. Siinä oli yksi 180kg mies ja sitä
treenautti PT vuoden ajan. Tavoitteena oli päästä 90 kiloon ennen kuin
ukko täyttää 50v. Kyseessä oli reality sarja ja sitähän nyt ei tiedä
kuinka hyvin se on näytelty, mutta joka tapauksessa kerron tämän silti.
Tällä lihavalla miehellä oli naisystävä, joka oli myös huomattavan
ylipainoinen. Naisystävä oli nimenomaan pyytänyt miestä laihduttamaan,
koska pelkäsi hänen terveytensä pettävän lopullisesti. Projektin
edetessä nainen alkoi kuitenkin syyttää miestä siitä, että hän on niin
täysillä mukana projektissa, liikkuu liian paljon eikä halua syödä
perheen kanssa yhteisiä aterioita. Tämä sai minut mietteliääksi siitä,
että kuinka tärkeää myös tosielämässä perheen ja läheisten tuki
projektille on.
Ensinnäkin
haluan sanoa, että vaikka olisi mukana millaisessa tahansa
laihdutusprojektissa, niin ei se ole koko elämä. Muutakin pitää
ympäriltä löytyä ja hommata balanssi treenien, työn, unen ja vapaa-ajan
välille. Joka tapauksessa, vaikka kuinka yrität luovia tässä kaiken
keskellä, niin yleensä joukossa on niitä jotka ovat kateellisia,
haluavat lytätä projektia tms. Suomalaisessa
kulttuurissa näkyy usein se, että jos joku toinen saavuttaa jotain
hienoa, niin sen jälkeen kyräillään ja mietitään keinoja "miksi tuo ei
oikeastaan ole minkään arvoista".
Sanon
aina asiakkailleni, että heidän täytyy ensimmäisenä askeleena puhua
tavoitteistaan ja unelmistaan niin monelle ihmiselle kuin mahdollista,
ja kertoa siitä miehelle, serkulle, äidille, isälle, työkavereille jne.
Samalla voi myös vinkata, että kaikki tuki on tarpeellista. Yleensä aina
jos keksit jonkun loistavan idean, niin silloin ensimmäisenä saat
kuulla niitä "ei" vastauksia vähintään kymmenen kappaletta, ennen kuin
joku sanoo että "toihan on helkkarin siistiä!". Olen kuullut asiakkaiden
kavereiden sanovan, että "et tule onnistumaan" ja "tuo on taas vain
tuommoinen kuuriluontoinen kausi menossa" ja "mistä kohti sinun muka
pitää laihduttaa" ja "hyi, lihakset on ihan kauheen näköisiä, haluatko
näyttää miehelle?!" jne. Melkoista ryöpytystä sitä saa joskus ihminen
kestää.
Kun itse aloitin
saliharrastuksen, niin ensin kaverit sanoi mielenkiinnolla että "sinun
pitää repiä minutkin joskus mukaan salille!" ja sitten kun yritin
tosiaan repiä, niin kiinnostus loppui siihen. Sen jälkeen sainkin
kuulla, että olen liian fanaattinen ja en enää ryyppää tarpeeksi paljon
jne. Toisaalta oli sitten paljon myös niitä jotka kannustivat jatkamaan
ja ovat vierelläni vielä tänäkin päivänä.
Tuossa
teevee sarjassa, mistä alussa jo puhuin, kävi loppujen lopuksi niin,
että pari erosi siksi kun mies oli alkanut huolehtia vihdoin itsestään,
mutta naisystävälle se oli liikaa. Joskus ihmiset alkavatkin pelätä
kaveriaan joka on muuttunut sekä henkisesti, että fyysisesti vahvemmaksi
ja uskoo itseensä, mihin tahansa hän ryhtyykin. Nämä tyypit jotka
pelkäävät, ovat usein katkeria niille henkilöille, koska eivät ole itse
halunneet/uskaltaneet/kyenneet aloittamaan unelmiensa tavoittelua ja
toteuttamista. He eivät ole ehkä tyytyväisiä omaan elämäänsä ja siitä
syystä eivät halua tyytyväisyyttä myöskään muiden elämään. Minusta olisi
kivempi jos ihmiset päinvastoin inspiroituisivat toisten tekemistä
muutoksista. On helpompi vedota siihen, että "olen/olet itserakas jos
edes yritän/yrität" tai "en/et onnistu kuitenkaan", kuin poistua
mukavuusalueelta. Mukavuusalueelta poistumistahan muutos on.
No comments:
Post a Comment